Glenwood Welsh Ponies

Oliko se poni vai karvainen superpallo? Sitä ihmettä pohdittiin Glenwoodin ulkokentällä, kun rakensimme talkooporukalla läjän erikoisesteitä ja tietysti heti piti päästä testaamaan ne. Rohkeampien lajitoveriensa läsnäolon ja esimerkin turvin myös pieni punainen tuholainen, Clara, pääsi testiryhmään mukaan arvioimaan kyhäelmiemme toimivuutta.

Onhan Claralla jotain maastoesteitä hypätty muiden imussa, eikä tamma toisten perässä pinkoessaan kauheasti katso mitä edessään oli tai mitä taakseen jätti. Muuten erikoisemmat esteet olivat valitettavasti jääneet tamman kanssa vähemmälle ja estekisoissakin olimme päässeet ihmeen helpolla. Kun sain rohkaistua ponin menemään kaikista erikoisesteistä omalla vuorollaan yli, tammasta paljastui ihan uusia puolia. Claran jalkatekniikka sai vipinää, kun eteen iskettiin muuri, vaikkakin pieni sellainen. Yleensä vähän laahustaen ja etujalkojaan roikottaen hyppäävä pikkutamma meni yli kepeästi kuin kenguru. Nyt myös etujalat koukistuivat selkeästi paremmin rungon alle.

Summa summarum, erikoisesteiden hyppääminen boostasi tamman itseluottamusta ja hyppytekniikkaa. Sekä ponilla että ratsastajalla oli alkujärkytyksen hälvennettyä oikein kivaa, joten voi olla, että kaikenlaiset pikkumuurit ja risukasat päätyisivät myös jatkossa harjoituslistalle tuomaan vaihtelevuutta päiviin ja treeneihin.

Claran kanssa ehdittiin kisailla jokunen tovi, kunnes laitoin merkille, että ponilla olisi taas jonkinnäköisen kasvun tai tauon paikka. Päätin jättää tamman määrittelemättömäksi ajanjaksoksi laidunlomalle ja sen jälkeen palasimme tekemisen makuun vaihtelevin kotitreenein. Teimme paljon maastoilua vaihtelevilla pohjilla ja kunnon systemaattista kohottamista. Clara ehti tässä välissä myös varsomaan esikoisensa, ihanan Nallen. Olin jo pitkään haaveillut saavani mustasta monitoimiponistani Ristosta varsan ja suvullisesti Clara oli juuri passeli morsian orille. Luonteenkin puolesta hyvätapainen Risto Reipas oli oikein hyvä valinta veikeälle Claralle.

Tiineyden aikana uumoilin olisiko orin luonteella mitään mahdollisuuksia periytyä eteenpäin ja hieman pelkäsin millaisen riiviön kauhukakaroiden kruunamaton kuningatar, Clara, kasvattaisi varsastaan. Kaikeksi onneksi Nallukka vaikutti olevan aivan toista maata temperamentiltaan, eikä emä onnistunut sekoittamaan omilla sekoiluillaan orivarsansa päätä.

Ratsukoulutuksen alettua olimme aiemmasta kokemuksesta viisastuneita ja teimme asioita lyhyissä pätkissä, lopettaen hyviin onnistumishetkiin. Kisadebyyttiä saatiin odottaa hetki, sillä Claralla oli yhdessä välissä kasvypyrähdys, jonka aikana se oli mahdottoman takakorkea ja aiempaa haluttomampi liikkumaan. Tamma kun oli muutenkin niin omalaatuinen tyyppi, päätin ottaa sen kanssa kunnon aikalisän. Ajattelin, että jos nyt annoin sille pienen hengähdystauon, tässä pitäisi olla koko loppuelämä aikaa ratsastella ja kisailla. Ikäluokkakisat toki jäivät välistä, mutta poni sai kasvaa rauhassa niin fyysisesti että vähän kai henkisestikin.

Clara kiitti ja kumarsi päätöstäni edetä hissuksiin, sillä ajan kanssa tehty pohjatyö ja hyvät valmistelut poikivat erinomaisen startin kisauralle – kaksi sijoitusta heti kärkeen Fellbury Studin koulukisoista! Ponin debyyttiviikonloppu sujui muutenkin aika leppoisissa merkeissä ja olin positiivisesti yllättynyt kuinka kypsä, ja jopa vähän fiksu, meidän Clarasta oli tullut. Olihan tamma toki oma goofy itsensä Fellburyssa, mutta turha varsamainen temuaminen oli jäänyt repertuaarista pois. Odottelin suurella mielenkiinnolla tulevia kisareissuja, jotta saisin selvitettyä oliko kyseessä vain yhden hitin ihme vai olinko oikeasti kasvattanut riiviöstä suhteellisen salonkikelpoisen otuksen.

Clara oli varsalaumassaan vinkeä ja ehtymättömän pirtsakka tuholaiseläin, joka alkoi jo vähän käydä kavereiden hermoille. Meistä alkoi tuntua siltä, että ponivarsa voisi saada pikkuhiljaa jotain aivopähkinää purtavaksi. Hikikarpalot valuivat noroina minun ja Jacobin otsalla, kun Claran ohjasajoharjoitukset vihdoin ja viimein aloitettiin. Pentele, kun ihminen saattoi tietoisesti haluta tällaisia ongelmia kontolleen. Tamma oli fiksu ja oppi nopeasti, mutta yhtä nopeasti loppui mielenkiintokin. Nopeat täsmäiskumaiset koulutussessiot osoittautuivat parhaiksi. Clara kuitenkin teki into piukeana sen hetken, kun se jaksoi keskittyä. Itselle oli haastavaa opetella lopettamaan ajoissa, sillä Claran kohdalla se tarkoitti ihan aikuisten oikeasti asioiden jättämistä vaikka siihen yhteenkin onnistumiseen.

Kiitos aina niin kärsivällisen Jacobin avun, Clarasta tuli kuin tulikin ihan näppärä ohjasajettava ja se saatiin loppujen lopuksi totutettua jopa kärryjen eteen. Poni piti ympäristöä silmällään ja välillä sen polvet tutisivat tippuvaa puunlehteä. Jos katsoi metsää puilta eli hommaa isommassa mittakaavassa, tamma oli kuitenkin todella rohkea, eikä se tuntunut pelkäävän mitään mitä olisi voinut odottaa. Takana hiekalla rahisevat kärryt olivat Claralle ikään kuin pikkujuttu sen hiljaksiin leijailevan puunlehden rinnalla.

Tamman kanssa tuskin sen kummemmin tähdätään valjakkourille, ellei Jacob nyt aivan innostu, mutta toivoimme nuorena aloitetun monipuolisen käsittelyn ja puuhailun helpottavan seuraavana edessä olevaa ratsukoulutusta. Nyt tamma sai taas painua laitumelle terrorisoimaan muita, sulattelemaan oppimaansa ja valmistautumaan tuleviin koitoksiin.

Olin varma, että Veera huokaisi alkujärkytyksen jälkeen helpotuksesta, kun sen virkeä vekara sai luvan lähteä emänsä alta toisten kaltaistensa joukkoon. Tietysti olin tyytyväinen, että Claraksi nimetty varsa oli ollut jo syntymästään saakka reipas ja rohkea uusia asioita kohtaan, eikä se hätkähtänyt vähästä. Varsa oli uteliaana lähestymässä kaikkea ja kaikkia, mutta tuntui, ettei sillä ollut mitään toisten eläväisten oman tilan kunnioitusta saati nöyryyttä. Toivoin todella, että se vähän rauhoittuisi tuosta iän ja elämänkokemuksen myötä. Nyt Clara sai ainakin painia toisten varsojen kanssa laitumella niin paljon kuin sielu sieti ja ehkä jossain välissä sen voisi soluttaa jonkun viisaan vanhemman tamman laumaan opettelemaan laumakäytöstapoja.

Kaikki varsan isäorin Gwalch Halen Crain, eli Kurrin, tunteneet vain hymistelivät, kun kerroin kauhukakarani viimeisimmistä edesottamuksista. Varsa oli kuulemma kuin isänsä, joka oli saanut kasvaa aivan hunningolla emänsä kyllästyttyä riehakkaan orivarsan paimentamiseen. Veera olisi halunnut hoivata esikoistaan, mutta Clara ei sellaisesta välittänyt. Tammavarsa piti enemmän toimintaseikkailuista ja emänsä hännän järsimisestä. Olin kuitenkin halunnut juuri Kurrista varsan, joten turha tässä kai oli sen enempää ulista. Ken leikkiin lähti, se saisi leikin myös kestää.