Glenwood Welsh Ponies

Ellistä oli ajateltu, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, koska elämä oli aina välillä mennyt sellaista henkistä vuoristorataa. Sen vuoksi oli ihanaa saada tunnustus hevosen kanssa tehdystä työstä, niin kasvattajana, omistajana kuin kilpailijana, kun tamma saavutti I-palkinnon Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelussa. Me vasta laittelimme Ellin esikoisvarsaa ratsuksi, joten iso kiitos palkintoluokan saavuttamisesta kuului tamman kuopuksen, Rhadlon-orin, taustajoukoille. Hieno nuori ori oli onnistunut meritoitumaan kouluradoilla jo hyvään malliin, vaikka sillä oli vähän höselliyden piirteitä ratsastettavuudessa ja keskittymiskyvyssä. Ei kuitenkaan kannattanut arvostella kirjaa pelkän kannen tai kahden perusteella, sillä Fiina-tamma puolestaan oli täydellinen – ihanan avoin ja rohkea.

Vaikka palkintohanat oli avattu ja lisää saattaisi olla tiedossa, emme ylpistyisi Ellin kanssa, vaan elämä jatkuisi samanlaisena, kuin aiemminkin. Tasapainoilisimme seesteisen elämän kanssa ja yrittäisimme parhaamme mukaan pysyä kultaisella keskitiellä.

"Kestääköhän Ellin psyyke muuttoa?" Disa voivotteli, kun pinkeä tamma toljotti Stall Green Magen tallipihaa todella järkyttyneesti silmävalkuaiset vilkkuen. Minuutti sitten hevonen oli tullut hevosautosta alas niin vauhdilla, ettei se ehtinyt koskea lastaussiltaan kavionkärjelläkään.

Ellin reissu eteläiseen Englantiin oli ollut heti ensihetkistä alkaen draamantäyteinen, jos ei muuta. Glenwood oli vuokrannut muutamaa kilpaponia varten karsinoita Sevenoaksista, lähempää Lontoota, ja Elli oli yksi "onnekkaista", jotka pääsivät haistelemaan uusia tuulia. Tamma ei ollut aluksi kovin vakuuttunut uudesta asuinpaikastaan ja ellimäiseen tyyliin aiheutti härdellejä missä ikinä liikkuikaan.

Maneesissa Elli pelkäsi Green Magen päätallia pitävien Ansamaiden kirjavaa tammaa. "Druna" oli muuten lähes kokonaan valkoinen, mutta sen päässä, korvissa ja otsatukassa oli tummaa väriä. Elli ei voinut ymmärtää, että mikä ihmeen ilmestys se tuo oli, vaan luimisteli, pomppi ja säikkyi ratsukon läsnäollessa niin, että selässä keikkunut ratsastaja oli punaisempi kuin espanjalainen tomaatti. Pariin muuhun tontilla olevaan lehmänkirjavaan hevoseen tamma ei reagoinut yhtä voimakkaasti, kuin tähän yhteen.

Kun maneesissa ei aina viitsinyt mennä, jottei nolannut itseään sen pahemmin, Sevenoaksiin ponien kanssa muuttanut Hettie suuntasi Ellin kanssa maastoon. Vaan eikös sielläkin oltu jännän äärellä. Elli oli kyllä tottunut lampaisiin ja lunneihin, mutta ihmetys oli suuri, kun tamma törmäsi peuraan! Elli saattaisi reissun jälkeen raportoida glenwoodilaisille, kuinka erikoisten otusten kerho vain laajeni.

Kun Ellin kanssa oli saavutettu kaikki mitä nuoren tamman kanssa oli tarkoitus siinä iässä tehdä, ajattelin vain laskea tamman laidunlomalle hetkeksi. Loma kesti lopulta vähän alkuperäistä suunnitelmaa pidempään. Ensin keksin teettää Ellistä varsan, ja vaikka vähän epäröin olisiko Hösellistä kunnolliseksi emätammaksi, lopputulos oli odotettua parempi. Pikkuisen etuajassa syntynyt Fiina-varsa taisi tipahtaa suoraan taivaista, sen verran hienon tyttären Elli teki Hael-linjan isäorista.

Vaikka muuten kaikki meni paremmin kuin hyvin, Elli oli jonkun aikaa tulehduskierteessä. Fiinakin piti vieroittaa Glenwoodin normaalia tapaa aiemmin, jotta pystyimme keskittymään emän paranteluun sataprosenttisesti. Varsomisen jälkeen meni vuosi, että Elli alkoi olla kaikin puolin ok ja pystyimme jatkamaan täysipainoisesti ratsukoulutusta.

Seuraava vuosi meni kunnon kasvattamiseen ja uusien oppien sisäistämiseen, mutta Ellin kanssa oli hyvä edetä ajan – ja ajatuksen, kanssa. Kotiuduimme juuri kilpailuturneelta Puolasta ja tällä hetkellä tuntui siltä, että näin kaiken pitikin mennä.

Sysimustasta koulutammastani Queeniestä oli parissa sukupolvessa tultu pesunkestävään platinablondiin. Jacob vertasi Queenietä mystiseen Milla Magiaan, kun taas Elli oli kuulemma vaativa Iines Ankka, jota piti osata lukea tarkkaan, jotta yhteiselo sujui muitta mutkitta. Nyt oli blondin aika mennä koulunpenkille opettelemaan ratsuhevosen aakkosia ja olimme jo saaneet pari kertaa raapia päätämme tamman omien juttujen vuoksi.

Ellistä tuli välillä mieleen Morwenna, joka saattoi yhtenä päivänä olla sinut uuden asian kanssa ja toisena poni oli kuin sapelihammastiikerin nähnyt. Kun Elli meni hyvin, se oli täysin yhteistyönhaluinen ja säteili saamistaan kehuista tietäessään tehneensä oikein. Tammassa oli myös kuitenkin se toinen puoli, joka rallitti pukkilaukkaa sinne sun tänne kaikista avuista, sanoista ja rajoista huolimatta.

Sanomattakin selvää, että Elli laittoi nuoren hevosen koulutustuntemuksemme hyvälle koetukselle. Rauhallisia maastoja ja uusien asioiden opettelua tehtiin ainoastaan silloin kun tamma oli tyynen oloinen. Jos taas Ellin jalat meni tuhatta ja sataa, mutta päässä tuntui kumisevan tyhjyys, tamma piti lomaa tai sitten otettiin lyhyesti ja ytimekkäästi askellajit läpi ilman turhia temppuja ja kommervenkkejä. Hyvä siitä vielä tulisi, ehkä?

Ihastuin jo joulukuun ponien ktk-tilaisuudessa Cadogan Trefor Wynniin, joka on kyllä kaikin puolin hevonen minun makuuni: raamikas suurimerkkinen raudikko. Onneksi tilaisuudessa aika nuorelta vaikuttanut ori oli vasta elämänsä alkutaipaleella, joten annoin meidän Vahveron myös kasvaa vielä hetken ennen kuin otin Treforin omistajaan yhteyttä varsotuksen merkeissä.

Kun Treforille ja Vahverolle saatiin järjestettyä treffit, alkoi 11 kuukauden mittainen jännitys mitä tuleman pitää. Tiineyden viimemetreillä yritimme pysyä kameravalvonnan avulla kartalla missä mennään, mutta Vahvero pysyi mystisenä loppuun asti ja oli hoitanut varsomisen itsekseen kaikkien katseilta piilossa. Ilmassa ei ollut mitään tavanomaisia merkkejä lähestyvästä varsomisesta. Tuore emä antoi kuitenkin kiltisti meidän läheisimpien ihmisten tutustua vastasyntyneeseen pienokaiseensa – ilmeisen suurimerkkiseen rautiaaseen tammavarsaan.

Pieni blondi oli hölmistynyt ja kuikuili pitkään ympärilleen ennen kuin lähti yrittämään jaloilleen. Vahvero antoi pienokaiselle tukea ja turvaa.