Glenwood Welsh Ponies

Hettie ja Eleri olivat käyneet muutamissa näyttelyissä ja innostuneet siitä touhusta uudestaan pitkähkön tauon jälkeen. Oma osansa kiinnostuneisuuteen oli varmasti myös Elerin saavuttamalla I-luokan kantakirjapalkinnolla. Olihan se mukavaa käydä näytillä, kun oli kaunis ja laadukas poni, jota saattoi esitellä Show Winner -kehissä asti. Elerihän osasi olla tilanteen tulleen vähän turhankin paljon omilla aivoillaan ajatteleva pikkuaasi, mutta näyttelyissä tamma oli elementissään. Se tuntui tietävän homman kuin omat taskunsa ja nautti esiintymisestä täysillä. Elerin ei tarvinnut kuin vähän höristää nätisti korviaan, kipittää sievää raviaan Hettien vierellä ja pyydettäessä seisoa paikoillaan kuin antiikkinen patsas. Tällä reseptillä oli toistaiseksi mennyt hyvin ja kaksikko aikoi iskeä kunnolla tittelijahdin kimppuun.

Näyttelykehien ulkopuolella Hettie oli raakannut kaikki ylimääräiset ja tarpeettomat kisareissut kalenterista pois. Elerin kanssa aiottiin nyt keskittyä ainoastaan tärkeimpiin cup-kilpailuihin. Tamma oli edelleen hyvin herkkä ja kisaratoihin saattoi tulla rikkoja mitä oudoimmista syistä. Kuitenkin kun radalla meni kaikki nappiin, poni oli todella hieno niin satulaan kuin ulospäin.

Maltti oli valttia, kun Eleristä tehtiin kilparatsua. Tasapainoisena ja vikkelänä ratsastajana tunnettu Hettie sai yhteistyön toimimaan omalaatuisen tamman kanssa niin hyvin, että kaksikko kisasi sijoittuen kouluratsastuksessa tasolla Helppo B ja myös hyppäsi muutamia 50-60cm esteratoja. Niin kuin jo ratsutuksen alussa uumoilimme, Eleristä tuskin tulisi opetusratsua, joten kaksikko sai treenata ja kisailla sen minkä lystäsi ja terveyttä piisasi.

Kilpauran puolessa välissä Eleri taukoili sen aikaa, että se pyöräytti welshmountainorista soman pyöreän tammavarsan, Llancarfan Coed Eirinin, ihastuttamaan glenwoodilaisia. Ensimmäisen varsomisen jälkeen kilpaura jatkui hyvällä mallilla, kunnes erään Puolan kisareissun jälkeen Elerille löytyi Skotlannista toinen komea sulhaspoika Ivymoor Éber Finn. Tästä yhdistelmästä syntynyt musta orivarsa oli aika pollea poika, joten odotimme mielenkiinnolla mitä uudet omistajat saisivat ponin kanssa aikaan. Hienosti se ainakin liikkui Elerin vierellä ravatessaan ja laukatessaan.

Emätammana Eleri oli huolehtivainen, mutta varsoilla oli kyllä aika tiukka kuri. Tamma ei sietänyt yhtään mitään turhaa nyppimistä ja napsimista, vaan huomautti heti, lempeästi mutta jämptisti, ettei sellainen käytös sopinut. Esikoisvarsa Airi oli niin harmiton ja symppis tyyppi, että sen kanssa ei ollut mitään ongelmia. Orivarsaa Eleri saikin olla vähän enemmän komentamassa.

Valjakkomestarimme Jacob opetti Elerin kärryjen eteen tamman ollessa parivuotias. Olihan poni alkuun vähän puhissut kärrynpyörien rahinaa hiekkatiellä, mutta totuttuaan, ettei maailma loppunutkaan siihen, se oli sujut asian kanssa. Nyt laitoimme kolmivuotiaaksi kääntyneen tamman satulaan. Alkujännityksen ja uutuudenviehätyksen kadottua Eleri osoitti olevansa siivo ratsun alku. Ajo-opetuksesta oli ollut paljonkin hyötyä, sillä kaikki ääniavut oli ponille heti selvää kuin pläkki. Eleri oli todella herkkä ja se toimi parhaimmiten vähäeleisen ja rauhallisen ratsastajan kanssa. Tamma painoi heti raivolla apuja vasten, jos kuski jäi yhtään liian pitkäksi aikaa pidättämään ohjasta tai puristamaan pohkeella. Sai nähdä riittäisikö Elerin huumori tulevaisuudessa ratsastuskoulun puolelle, mutta varmasti kiva kilpaponi siitä saataisiin leivottua.

Naureskelin Elerin opettamisen ohessa Jacobille, että David Jones oli soitellut ja kysellyt vanhempiensa kasvatin kuulumisia. Mies oli varovaisesti kysellyt halukkuutta myydä tamma takaisin, sillä sen isä, Dolgarth Dragon Tear, oli jouduttu lopettamaan. Orista jäi vain kourallinen jälkeläisiä, jotka olivat menestyneet varsanäyttelyissä. Eleriä ei oltu vielä nähty tallipihan ulkopuolella, mutta mies ilmeisesti muisti tamman olleen jo varsana ihan korrektin näköinen. Kieltäydyin kohteliaasti kaupoista, sillä olin jo oppinut tykkäämään itsevarmasta ja kauniista nuoresta tammasta. Ken uhkapeleihin lähti, sai uhkapelit kestää.

Pääsiäisenä tulin luvanneeksi Jacobille, Malinille ja Sonyalle, että lähtisimme naapurikylään humpalle. Perjantai-iltana Nightingale Pubiin oli kokoontunut myös muita lähitienoon hevosihmisiä, joten rupateltavaa riitti niin, että ilta tuntui kuluneen yhdessä hujauksessa. Jossain vaiheessa jutut eivät enää pysyneet puheen tasolla, vaan korttipelit lipsuivat uhkapelin puolelle ja panoksena oli oikeita poneja.

Muistin kristallinkirkkaasti mitä olin itse voittanut ja luvannut ihan kättä päälle lyöden ostaa, mutta silti hieman yllätyin kun sunnuntaina Glenwoodin pihaan kurvasi hevosauto, jonka kyydistä pihalle tiputettiin yksi pieni ponivarsa. Olin kätellyt alustavat kaupat Moylgroven siittolaa pitävän iäkkäämmän pariskunnan pojan, David Jonesin, kanssa. Ajattelin, että hänet naurettaisiin pihalle kotona, kun hän joutuisi selittämään vanhemmilleen hävinneensä yhden heidän poneista korttipelissä. Toki tiesin, että David omine lapsineen oli aktiivisesti mukana tallin touhuissa, mutten siltikään ollut sataprosenttisen varma, että kauppa tulisi toteutumaan.

Kun sukkajalkaisesta ja läsipäisestä ruunikosta tammavarsasta oli nimet kauppakirjassa ja Jonesien hevosauto kaasutti pihasta pois, saatoin vihdoista viimein uskoa asian todeksi. Nätti C-sektion pikkutamma, Moylgrove Eleri, oli yhtä hämmästyneen ja hölmistyneen näköinen kuin uusi omistajansakin. Siinä seisoimme keskellä tallipihaa, ponivarsa eloisat silmät lautasen kokoisina ympärilleen pälyillen ja narun toisessa päässä seisoskellut omistaja kaukaisuuteen tuijotellen. Katkenneen filmin tunnelman rikkoi paikalle hivuttautuneen Malinin tiedustelut minne varsa olisi menossa. Eleri oli juuri vieroitettu emästään, joten se sai mennä pienten tammavarsojen laumaan kasvamaan. Katsotaan sitten myöhemmin tuliko tästä kaupasta hitti vai huti.