Glenwood Welsh Ponies

Dino lopetettiin äkillisen rajun ähkyn vuoksi 19 vuoden iässä. Tiikeri ei päässyt raidoistaan, vaan ilmeisesti se kuitenkin kaikista toimista huolimatta edelleen vähän stressasi tallipihan vahtimista. Ori laskettiin haikein mielin taivaslaitumille, jossa sille on tarjolla ikuinen vaksin pesti.

18-vuotiaaksi kääntynyt poniherra on säilynyt simpsakassa kunnossa, vaikka varsinaiset ruuhkavuodet ovat jo takanapäin. Eläkkeelle jäätyään ajoimme Dinon kisakunnon hitaasti alas, mutta tyhjänpanttina seisoessaan ori katsoi oikeudekseen ja velvollisuudekseen pitää tarhastaan käsin kuria ja nuhdetta yllä Glenwoodin mäellä. Tallipihan liikkeestä, tammoista ja lähes tulkon kaikesta stressaavan ja ramppaavan ponin ylettömän laihtumisen on pelastanut hyvä ruokahalu – kaikki mitä on tarjottu on kadonnut parempiin suihin. Jonkun verran on jouduttu tekemään muutoksia laidunpaikkoihin ja eläkeläisherrankin viihdyttämistä on pitänyt jatkaa. Dino on nauttinut kovasti kävelyretkistä, jotka ovat hyvin rentoja ja rauhallisia. Ero edelliseen on kuitenkin suuri, sillä nykyisin se palaa kiltisti omaan laitumeen ja korskean vaahtoamisen sijaan tyytyy kuikuilemaan muiden puuhia.

Kun Dino on saanut aikaa kotiutua ja sopeutua Glenwoodin elämänrytmiin, minulle on pikku hiljaa käynyt selvääkin selvemmäksi millaisen melkoisen putkiaivoisen muulin olen mennyt ostamaan. Dino on järjestyksen mies, jonka pakka hajoaa, jos jotain tehdään edes vähän improvisoiden. "Arjen rutiinit ja samojen kaavojen toistamiset kunniaan", sanoisi Dino, jos osaisi puhua. Onneksi ori ei ole järin hankala edes silloin, kun se ilmaisee mieltään, mutta ei sitä hapannaamaa jaksa katsella. Edellä mainittujen seikkojen vuoksi Dino vaatii hienoista ymmärrystä osakseen, joten siitä on tullut oma projektini. Muita innokkaita ei ole vielä ilmaantunut apajille, vaikka orista on saanut todella ahkeran ja kivan kaverin kouluradalle. Harjoittelut kotona ovat sujuneet sen verran mukavasti, että orilla on päästy kisailemaan – sijoituksiakin on tippunut hyvällä tahdilla.

Vaikka olen alkanut löytää oikeita nappuloita Dinon kanssa ja yhteistyö on alkanut toimia, helpotuksesta tuskin pääsen vielä vuosiin hengähtämään. Dinon kotitalliin jäänyt esikoisvarsa Morwenna on nimittäin samanlainen vähän omalaatuinen aatu. Vekkulilla kullanmurulla on selkeästi isänsä jääräpäisyyttä ja emän puolelta tullutta hosumistaipumusta. Toivon mukaan voin hyödyntää varsan kanssa puuhaillessa joitakin asioita, joita olen oivaltanut kantapään kautta isäorin kanssa.

Sonja, joka on B-sektion poniorimme Aneirinin kasvattaja ja puolestaan meidän kasvatin Caruson omistaja, ilmoitti lopettavansa tai ainakin pyrkivänsä vähentämään welshien parissa. Kehotin Sonjaa myymään Cassun ja aikanaan minun Hollannista tuoman Jasmijn-ponin, jos hyvä ostajaehdokas tulee kuvioihin. Vaan enpä tiennyt, että hetken päästä olisin itse erään ponin potentiaalinen ostaja. Pläräsin Daelwyn -tallin myynti-ilmoitusta nopeasti läpi ja silmäilin mitä muita poneja Sonjalla olikaan Cassun ja Jasmijnin lisäksi. Iskin silmäni ihan vahingossa ehkä vähän juroon, mutta sitäkin söpömpään C-sektion oriin, Dinoon.

Ei mennyt kauaa, kun olin jo tehnyt ostotarjouksen tuosta hurmaavasta pikkuorista ja Sonja oli sen hyväksynyt. Siihen oli ihan järkisyitäkin, miksi olin mennyt tarjoamaan tästä C-sektion orista, vaikkei se ehkä aivan siltä näyttänyt, kun en saanut tarpeekseni ponin kuvien tuijottelusta ja hehkutuksesta. Pienten cobien kasvattaminen oli ottamassa tuulta purjeisiinsa ja Glenwoodissa oli tarve tällaiselle omaan hevoskantaan verrattuna erisukuiselle orille. On ollut vain plussaa, että eteen sattui III-palkinnon kantakirjaori ja kilpauransa jo hyvin tuloksin aloittanut yksilö. Hyvistä lähtökohdista on toivon mukaan loistavat edellytykset jatkaa kohti tulevaa, kiitos kivasta ponista! :)

Muutama kasvateistani muutti jokunen vuosi sitten Sonjan hoiviin Daelwyniin enkä ollut nähnyt näitä poneja sen kummemmin kuin ainoastaan vilaukselta kilpailuissa. Tänään kuitenkin suuntasin kyseiseen siittolaan valmentamaan poneja ja kuulemma muutama valmennettavista tulisi olemaan minulle varsa-ajoiltaan tuttuja tapauksia. Tallin varsin suurella kentällä jo lämmittelyä suorittivat useampi poniratsukko, joista bongasin hyvin nopeasti Llinaidd-orin, jonka isä on eräitä all time favourite-ponejani. Valmennuksen aiheena olivat siirtymiset ja Dino tuntui olevan nopeasti jyvällä siitä mitä siltä haluttiinkaan. Hetkittäin ori oli hieman pohkeen takana ja hitaasti reagoiva, mutta paransi menoaan aina hetkittäin kunhan ratsastaja muisti ratsastaa jokaisen askeleen eikä jäänyt vain matkustamaan. Laukoissa Dinolla olisi piisannut vauhtia enemmänkin, mutta orin intoa oli helppo hillitä vaikka kaikki puolipidätteet eivät menneetkään perille.

Dino oli vienyt minua kuin märkää rättiä pitkin maneesia jo useamman päivän. Pakkaset latasivat sen akut täyteen välittömästi, enkä millään saanut oria väsähtämään laisinkaan, ja tämä tietenkin merkitsi ongelmia yleensä kovin asiallisen otuksen käsittelyssä. Adinan welshviikon mahdollisuus vauhdikkaaseen vaellukseen tuli siis täydelliseen aikaan. Paksuissa kinoksissa hölkkääminen usean tunnin ajan saisi jopa tämän vakavan orin aivan varmasti rauhoittumaan!

Lumivaellus sujui lopulta todella hyvin. Dino oli oma tarmokas itsensä ja se paineli menemään ongelmitta. Ainoat ongelmat ilmenivät taukopaikalla, kun Dino ei millään olisi halunnut jäädä paikoilleen muiden ponien seuraan meidän ihmisten levätessä. Oma sieluraasuni pääsi lepäämään metsien rauhassa ja lopulta Dinokin taisi päästä zen-tilaan – siitä en tosiaan tiedä, saiko tämäkään reissu oria yhtään sen enempää väsyneeksi.

Adinassa järjestetyn welshviikon päätteeksi pidimme kahtena päivänä lumivaelluksen, lumet tosin olivat alkaneet jo kevään kuluessa sulamaan siinä määrin, ettei sitä juuri metsää lukuunottamatta ollutkaan. Se ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa, kun pääsimme Veeran ja Sonjan kanssa kahden matkaan reippaalle vaellukselle. Omaksi ratsuksi valikoitui tänään mukavan rauhallinen 10-vuotias welsh B tamma Addfyn ja Veerakin oli valinnut tänään ratsukseen welsh B ponin, kuten eilenkin, ratsastaen rautiaanpäistäriköllä Sallilla, joka tuntui olevan hyvinkin energinen tänään. Sonjan ratsu oli minulle ennestään tuntematon Dino-ori, joka oli luonteeltaan leikkisä ja hauska. Se ei tuntunut hirveästi välittävän tammaseurastaan, mikä oli tietenkin hyvä juttu retken sujumisen kannalta. Retken kestoksi olimme arvioineet noin neljää tuntia, joten lähdimme jo yhdeksän maissa pihasta.

Puolivälissä reissua ylitimme sillan kodalle, joka sujui yllätykseksi kaikilta ratsuilta hyvin, jopa Dinolta, joka ei ollut siltoja ennen nähnytkään. Sidoimme ponit hoitopuomille, Dinon hieman kauemmaksi varmuuden vuoksi, otimme satulat pois ja kiinnitimme tuvasta heinäverkot niiden eteen. Sitten laitoin tulet ja juttelimme retken kohokohdista odotellessa hiillosta. Lopulta nuotio oli makkaravalmis ja saatuamme makkaramme paistettua kaivoin repusta vielä ananaslimsaa, joka kyllä maistuikin näin pitkän ratsastuksen jälkeen. Ennen lähtöä juotimme vielä hevoset kaivovedellä, Addfynin mielestä kaivo oli erittäin jännittävä, mutta ohi päästiin kotimatkalle. Otimme reippaan laukkapätkän hiekkatiellä, mikä sujui hyvin, vaikka vauhtia tuntuikin kolmikolla olevan! Kotiin saavuimme juuri parahiksi kahden maissa ja hevoset pääsivät syömään ennen kotimatkaa. Tarjoilin sillä välin vieraille maalaislounaan kartanossamme, jonka keittäjä Laura oli jo hyvissä ajoin meille kattanut. Kiitettyään ruoasta kävin auttamassa tytöt kotimatkalle ja palasin sitten ratsastamaan päivän muita hevosia. Kiitokset kivasta retkestä molemmille!