Glenwood Welsh Ponies

Hyvään 17 vuoden ikään päässyt Caro oli ahkerassa käytössä osaavampien ratsastajien koulupainoitteisilla pienryhmätunneilla. Ori ei ollut moksiskaan muutamista vaihtuvista ratsastajista ja sillä oli hyvä asenne tämän tason opetushevoselle. Caro opetti ratsastajilleen tarkkuutta apujen ajoittamisen kanssa sekä olemaan istunnaltaan rennompi. Vaikka ori ei aina päästänyt helpolla ja satulassa sai toden teolla keskittyä tekemiseen, olihan se niin nallekarhu, että se sai oman vankan ihailijakerhonsa kaikesta huolimatta.

Kun yhdellä osa-alueella meni kivasti, meriitti- ja jalostuspuolella oli puolestaan ollut hiljaisempaa. Glenwoodiin oli kuitenkin tehty paljon uusia hankintoja, joissa voisi olla Carollekin tulevaisuuden tyttöystävä. Toivottavasti aika antaisi myöden ja saisimme kivasta orista vielä jälkikasvuakin jatkamaan verenperintöä Glenwoodissa.

"Olin vihdoinkin uskaltautunut ja ottanut itselleni hieman omaa aikaa kotitilan kiireen keskeltä ja matkustin pienelle lomareissulle melkein naapuriin Glenwoodiin, jossa asui myös useampi kasvattini. Disa ystävällisesti oli kutsunut minut käymään ja ensimmäisen illan hyvän ruuan ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen oli edessä seuraava päivä. Tallikierroksen jälkeen huomasin jotenkin lupautuneeni liikuttamaan muutaman poneista ja ensimmäisenä olisi kuulemma jo tallitytön satuloima kasvattini Caro. Voi Caradog, se oli kyllä miehistynyt ja rotevoitunut huimasti siitä kun olin viimeksi nähnyt sen. Disan neuvomana suuntasimme maastoon ja Caro eteni korvat hörössä varsin rennon oloisena. Matkalla annoin orin hölkkäillä useamman pitkän pätkän ja satulassa sain muistella sen isää, pojassaan kun on paljon samaa. Reilun tunnin lenkin jälkeen löysimme, kiitos hyvien viitoitusten, takaisin Glenwoodin tallipihaan ja Caron riisumisen jälkeen Disa jo kuikuilikin minua teekupposelle tallin toimistoon." - elen

Mittailtiin kilparatoja varten Caro virallisemmin ja se näytti jämähtäneen juuri ja juuri ponimittoihin. Vaikka vuodet olivat vierineet, leveyttä ja vankkuutta siinä oli edelleen vaikka muille jakaa. Sen ansiosta ori oli kyllä ihan hevosen kokoisen näköinen. Jacob mittasi Caron oikein useampaan otteeseen, sillä mies ei suostunut uskomaan tuloksia – "Kyllä se on pakko uskoa, tasan 148cm". Tämä oli ihan positiivinen juttu, sillä meille aukesivat portit kaikkiin poniluokkiin avoimien hevosluokkien tahkoamisen sijaan esimerkiksi arvokisoissa. Ponien helppoon A:han Carolla varmaan riittäisi pateja, mutta vaativan tason luokat saattaisivat olla vähän niin ja näin, tulevaisuus näyttäköön.

Toistaiseksi Carolla oli kilpailtu vain raviohjelmia ja helppoa C:tä, jotta kilpailutouhu tuli nuorelle orille tutuksi. Tästä eteenpäin meidän oli tarkoitus treenata hevosta eteenpäin valmentajamme Gregory Ainsfieldin opastuksella. Caro ei juuri ennakoi tai kaunistele ratsastajan apuja, joten se oli hyvä opetusmestari itse kullekin. Siinä sai ratsastajan omat vinoudet, tahattomat puristamiset, tasapaino-ongelmat ja ohjasotteet nopeasti palautteen, kun Caro joko meni mihin sattuu (=minne ratsastaja todellisuudessa ohjasi) tai ei puristavien apujen vuoksi liikkunut yhtään minnekään.

Vaikka olin vuosia kestäneen yhteistyömme aikana huomannut, että Gregiä sykähdytti enemmänkin sellaiset hevoset, joilla oli sisäistä intoa työskennellä, vähän yllättäen hän symppasi täysillä Caron valheenpaljastinmaista luonnetta. Eikä vika ollut siinä, etteikö Caro halunnut tehdä töitä, sillä sehän teki kylmänrauhallisesta kaiken mitä siltä haluttiin, kirjaimellisesti sitten vaikka päin aitaa, jos ratsastaja niin käski. Aika näyttäisi, mitä Greg saisi meistä aikaan, kun rupeamme tekemään Carosta ja minusta kouluratsukkoa pieteetillä.

Parivuotias Caro oli jykevää tekoa, vaikkei sitä kyllä oltu juuri korkeudella pilattu. Onneksi ori oli vantteruudestaan huolimatta mitä helpoin hevonen, kunhan sitä käsitteli asiallisesti ja selkeäin ottein. Orilaitumellakin herra hevosesta oli tullut tyyni ja sellainen "oikeudenmukainen" valtias. Orivarsojen laumassa oli ollut aika seesteinen tunnelma, kun kaikki tiesivät oman paikkansa – paitsi vastikään porukkaan laitettu joukon musta lammas. Veikkailimme Glenwoodissa, että tämä nuori ja aikas temperamenttisen oloinen Morien tulisi syrjäyttämään keltuaisen vielä vallasta, mutta toistaiseksi Caro oli pitänyt paikkansa arvojärjestyksen kärjessä ja muiden suosiossa.

Laidunelämän käänteiden lisäksi Carolle oli opetettu uusia asioita aina silloin tällöin. Mitä orin kanssa oli päästy tekemään maasta käsin, se vaikutti simppeliltä tapaukselta, kunhan sen kanssa oli itse selkeä ja riuska. Caroa ei aina saanut innostumaan asioista, joten kaikki näpertely oli jätetty minimiin. Ohjasajot sun muut sujuivat kyllä hyvin, kunhan homman piti tarpeeksi yksinkertaisena. Huvin vuoksi ei pyöritty ohjasajaen ympyrää, vaan kärryt lyötiin heti perään, kun homma alkoi sujua. Caro oli ihmisystävällinen nallekarhu, mutta vähän jöröltähän se vaikutti.

"No miksei?" tuumailin ääneen itsekseni, kun etsin puhelimesta Elenin numeroa ja pirautin ystävälleni tehdäkseni tarjouksen ruunivoikosta orivarsasta, josta olin sattunut näkemään myynti-ilmoituksen. Harvemmin oli tullut osteltua welsh cobeja, mutta Caradog oli perinyt hyvän laukan emänisältään, ryhdikkäältä esteorilta Sjiatso Pancholta ja näyttävää käyntiä ja ravia harvinaisempaa koulu/valjakkolinjaa edustavalta isältään. Tuollainen kombo, joka oli vielä aika kivan värinen, oli pakko saada omaa pikkuista cobilaumaa vahvistamaan.

Kaupat saimme tehtyä melkein siltä seisomalta, kun soitin Elenille ja lähdin hakemaan orivarsaa heti seuraavalla viikolla kotiin. Tanakka, lähes tynnyrin mallinen, pikkuori talsi koppiin kuin kokeneempikin tekijä ja matkusti vallan mainiosti. Glenwoodiin saapuessa ruoka maittoi hyvin ja se oli heti kuin kotonaan.

"Onkohan tuo ihan terve?" kysäisin epäilevästi Jacobilta. Orivarsa oli niin tyyni ja leppoisa, vaikka sen elämä oli muuttunut kertaheitolla. – "Olet vaan tottunut ihan pimeisiin poneihin" kuului lohduttavan vinoileva vastaus.